Mä oon Suomessa. Outoo.
Se on kyllä pienoinen ihme, kaiken tänään sattuneen jälkeen hahhah.
Mutta ensin torstai-iltaan ja -yöhön.
Mun viimesen illan kunniaks tilattiin PIZZAT DOMINO'S PIZZASTA hahah kuinka laimeeta, mutta hauskaa enivei, jonka jälkeen Orhan ja Vahap päätti viiä mut Taksimiin, viimestä kertaa.
"You have to do something crazy, it's your last night!!!!"
Torstai-illat ei oo ihan niin ruuhkasia Taksimilla, koska suurin osa on töissä vielä perjantaina, mutta ei kuitenkaan ollu ihan kuolluttakaan, eli just sopiva mulle. Istuttiin eka jossain livemusiikkibaarissa, ja mä jopa tunnistin pari biisiä mitä ne soitti, ja pystyin laulaa mukana jipii! Orhan ei viihtyny siellä, kun ei ollu tarpeeks vauhdikasta (...), joten mentiin vastapäätä olevalle clubille ja tanssahdeltiin siihen asti, että oltiin joskus kello neljä tai puol viis takasin hostellilla. It was fun, ja kivaa etten vaan istunu toimettomana viimestä iltaa. Aamuauringon jätin kuitenkin suosiolla välistä, koska tiesin et se tulis olee vaan huono idea (matkustusta ajatellen) ja takais hirvittävän olon aamulla, kun tajuut ettet oo nukkunu yhtään ja edessä on pitkä kotimatka.
Oon aina ajatellu, että oon enempi maalaistyttö, enkä pystyis olee isoissa hulina-kaupungeissa, mutta torstai sai mut tajuamaan, että yks juttu mitä tuun ikävöimään palattuani Suomeen, on se kaaos. Kaaos, joka on melkein koomistakin. Kaikki ne vieriviereen ahdetut rakennukset, kaikki ne miljoonat ihmiset, kaikki ne sadat kuppilat ja baarit jotka soittaa musiikkia toistensa päälle, kaikki se järjetön liikenne, kaaos. Kun kone nous Istanbulista, alas katsoessa hädin tuskin näkee rikkomatonta maata, kaikki on rakennettu täyteen - Suomen yllä leijailessa kaikki näytti niin autiolta, metsää, metsää, metsää, oho tuolla on joku pieni kylä, metsää. Voi kaaos.
Aamupalan ja check-outin jälkeen oli vaan niin epärealistinen ja tyhjä olo, ja pelotti mitä tuleman pitää. Salaa toivoin, että lento olis peruuttu, tai lentokenttäkljetus olis jotenki tosi myöhässä. Kolmessa viikossa kerkee kuitenkin tottua asumaan uudessa paikassa, ja se on melkein sellanen aika, että just kun oot tottunu, pitää taas liikkuu. Mutta life goes on, kukaan ei oo kuollu, ja voin aina palata takasin. Sitäpaitsi, oli mulla vähän ikävä Suomeenkin.
Itkunsekaisten tuntien jälkeen Orhan huus, "LAURA IT'S YOUR SHUTTLE", and thats it. Kaikki tapahtu todella nopeesti ja hyvästelyjen jälkeen huomasin istuvani pakussa matkalla lentokentälle, ja matka todellisuuteen alkoi. Olihan se surullista, mutta kuten sanottu, LIFE GOES ON ja sitä rataa.
Lentokentälle saavuttuani ja ensimmäisen turvatarkastuksen läpäistyäni kävin vähän kiertelemässä terminaalissa, koska mun lennolle ei vielä pystyny tekee lähtöselvitystä. Eikä se ollu niin pelottavan iso edes mitä kaikki sano! Ihan normaalin kokonen minusta.... Kaikki peruspalvelut eli ravintoloita ja tax-freetä JA paikka muslimimiehille rukoilemiseen, jos rukousaika sattui olemaan juuri sillon kun olit lentokentällä. Olin näkevinäni sisäänkäynnin kyseiseen paikkaan, mutta silti - liekö sitten ollut niin täysi - sen huoneen ulkopuolellakin, eli ihan perus käytävällä, oli pari miestä polvillaan.
Kun viimein sain lähtöselvityksen ja passintarkastuksen tehtyä oli aika seikkailla tinitnitntint duty freessä!!!! En oikeesti ostanu ku kaks suklaalevyy, koska yritin vaan viimesistä liiroista eroon. Siirryinkin aika nopeesti portille 205 jonka PITI olla mun lennon portti. Noh, ensinnäkin, lento oli merkattu myöhästyväks 40 minuuttia, joka tarkotti sitä, että oli vähemmän aikaa Budapestissä vaihtaa konetta, mutta kuitenkin tarpeeks. Eli lennon olis pitäny lähteä kello viis. Boarding time oli normaliin aikaan, ja kaikki matkustajat saatiin portille taas kerran turvatarkastuksien ja lipputarkastuksien jälkeen ajoissa. However hetki sen jälkeen kun kaikki matkustajat oli portilla oottamassa koneen lastausta, kuuluu ääni joka kertoo että sori vaan vaihetaanpas porttia, siirrytään portille 206 :):)):) Ja koko homma uusiks haha. Vielä oli kuitenkin aikaa.
Kun oltiin vaihettu porttia, kello lähesty jo uhkaavasti viittä, eikä oltu edes alotettu lastaamaan konetta, joten oli jo melko varmaa ettei kone tulis nousee vielä viideltä. Siinä vaiheessa alko jo vähän kuumottaa, että hitto vieköön jos joudun olee yötä jossain Budapestin lentokentällä, mutta toivoin vielä parasta. Lopulta päästiin koneeseen, mutta kello oli jo puoli kuusi, ja vielä piti oottaa noin 20 minuuttia, että päästiin nousemaan. Kun vihoviimein oltiin ilmassa, monitori näytti, että arvioitu saapumisaika Budapestiin on 18.35 (Unkariin mennessä kelloja siirretään yks tunti taaksepäin), ja seuraava lento lähtis 18.50, eli hehheh aika tiukille vetää.
Voitte vaan kuvitella kun koko lentomatkan kuumotteli, että mitähän sitten jos en kerkee siihen koneeseen, ja jos ite kerkeen niin miten ihmeessä matkatavarat kerkee. Kun viimein laskeuduttiin Budapestiin, kello tais juuri olla jotain puoli seitsemän, ja herättelin vielä toiveita, että kyllä tää tästä. Enkö sitten huomannutkin, että kone ajaa sellaseen paikkaan kentällä, mistä pitää kuljettaa matkustajat bussilla kentälle. Great, eipä ollukkaan kiire! Törmäsin koneesta ulos tunkiessa pariin suomalaiseen, joiden kanssa sitten syöksyttiin ulos bussista haha. Kentän ovista sisään päästyämme meitä oli vastassa lentokenttävirkailija joka huus tosi dramaattisella äänellä "TRANSFERS TO HELSINKI!! A8 A8!!!" Juostiin turvatarkastuksen läpi passintarkastukseen, ja siitä portille ja kyllä, kerettiin. Huhheijakkaa. Kun pääsin istumaan paikalleni, näin että koneen ulkopuolella vielä hääri lastausmiehiä, joten toivoin, josko meidän laukutkin olis kerenny, koska ne kuitenkin alkaa heti koneen pysähdyttyä kiskomaan niitä tavaroita sieltä ulos, ennen kun matkustajat ees pääsee ulos. Sitten jännitettiin koko loppumatka Suomeen asti, että kerkeskö, ja voi sitä helpotuksen määrää kun näin oman laukkuni hihnalla!
Että loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ikävä kyllä on jo nyt Istanbuliin, mutta onneks se oottaa mua siellä seuraavaan kertaan.
Loppusanat
Meikä on nyt taas Suomen rajojen sisäpuolella, joten tää blogi päättyy tältä osin tähän. Kuka tietää, josko tää sais mut kirjottamaan ihan arkielämäblogiakin, mutta sen näkee sitten. Kiitos kaikille, jotka ootte jaksanu olla kiinnostuneita mun matkasta, toivottavasti oli kiva lukea mun välillä todella vaikeaselkoisiakin selostuksia...
Kaikille, jotka suunnittelette lähtevänne matkaamaan, sanon vaan: lähtekää. Ette tuu katumaan sitä, että lähdette, mutta sitä kyllä, jos ette lähde.
Kaikille, jotka suunnittelette lähtevänne Istanbuliin, tai poikkeavanne matkallanne siellä, suosittelen todellakin tätä hostellia Agora Guesthouse & Hostel, jossa itse vietin 21 yötä. Kertokaa, että oon teidän kaveri niin voitte saaha alennusta haha.
Sitten vaan uusia seikkailuja päin, hoşçakal!
lauantai 16. heinäkuuta 2011
torstai 14. heinäkuuta 2011
Weird things going through my head
Itku on tuleva huomenna, jos ei jo tänään.
Vaikka kun pyysin Vahapia tilaamaan mulle lentokenttäkuljetuksen, taisin jo vähän ikeä.
Säälittävä minä.
Suunnittelin valvovani auringonnousuun.
Joo, sen mä teen.
Vaikka kun pyysin Vahapia tilaamaan mulle lentokenttäkuljetuksen, taisin jo vähän ikeä.
Säälittävä minä.
Suunnittelin valvovani auringonnousuun.
Joo, sen mä teen.
Viimestä viedään
Torstai-aamu.
En voi uskoo miten nopeesti on kolme viikkoo menny. Herranenaika, sehän on vaan viikkoo vaille kuukaus, mutta loppujenlopuks, ei sekään mitenkään pitkä aika ole. Suomessa on varmaan kerenny tapahtuu kaikenlaista, ja oon ihan ulkona kaikesta kun tuun takasin hah. Mutta niinpä on täälläkin tapahtunu. En mä voi olettaa, että elämä pystähtyis Suomessa siks aikaa kun oon poissa. Hauskaa vaan kuulla teiltäkin sitten tarinoita kuluneista viikoista.
On mulla kyllä vähän ikävä Suomeenkin. En mä ole vielä valmis tänne jäämään, vaikka nää kovasti haluaiskin "Laura you know, we can arrange that." Varsinkin näinä viimesinä päivinä toivois vaan, että olis jo Suomessa, koska en taas haluu käydä läpi sitä lähtemisen vaikeutta.. No vielä tää päivä ja huomenna check-out klo 10.30, ja sitten vaan ootellaan kyytiä lentokentälle, jonka jälkeen ootellaan lentoa, jonka jälkeen laskeudutaan Budapestiin, jonka jälkeen ootellaan jatkolentoa, jonka jälkeen ootellaan laukkuja, jonka jälkeen ajetaan takas Jyväskylään, jonka jälkeen nukutaan ehkä hyvällä tuurilla noin puolenyön aikaan omassa sängyssä.
Olipa hirveetä käydä tuo läpi mielessä ja tajuta että niin, 48 tunnin päästä oon taas Suomessa.
Eilen kävin TAAS Taksimissa, ettimässä yhtiä hienoja housuja, mitä oon täällä nähny tosi monella, en oo varma oonko Suomessa törmänny niihin, mut ne on maailman mukavimmat housut, jotain kevyttä lennokasta materiaalia, vähän pussit, mut ei liian pussit, eikä mitkään haaremihousut ja ihanan värikkäät = täydelliset kesähousut. EN KUITENKAAN löytäny enään niitä mistään, kun alet on ollu jo aika kauan, joten kaikki parhaat on varmasti kuorittu päältä pois, joten päädyin ostamaan Mangosta vähän samanmalliset mutta ihan perus beessin väriset mukavahousut. Niitten lähtöhinta oli 92TL mutta outletissä niitten hinta oli pudonnu 12 liiraan, ihan hyvä ale.
Ratikkamatkat oli kans mielenkiintosii. Oon yleensä aina kävelly Karaköystä Istiklalille, mutta tällä kertaa olin saanu tarpeekseni kävelemisestä ja matkustin Kabataşiin asti ja menin sieltä käsin maanalasella Taksim-aukiolle. Eka ratikkamatka meni ihan normaalisti, mutta kun pääsin sinne maanalaseen, huomasin keski-ikäsen bisnesmiehen tuijottavan mua todella häiritsevästi. Sen eteen meni seisomaan joku tyyppi mutta aina kun mulla oli mahdollisuus vähän vilkasta sinne kohti, näin miten se tuijotti mua. En tiiä oliko ne himokkaat silmät, vai haluan tappaa sut -silmät, mutta häiritsevät kuitenkin..
Takasin tullessa ratikka oli tosi täyteen ahdattu, ja tiedostan kyllä että sillon joutuu olee kokoajan kosketuksissa muihin matkustajiin, eikä se mua häiritse. However, tunnistan kyllä jos viiskymppisen äijän käsi on mun pyllyllä, ja vaikka yritän kääntyä ympäri tai mennä kauemmas siitä niin se ei luovuta. Mmmmmm mukavaaaaaaa, onneks mun pysäkki oli suht nopeesti kohdalla.
Pakkasin tänään suurimman osan kamoista, ettei tarvi huomenna aamulla kiirehtiä niin paljon. Tänään ehkä käyn vielä maustebasaarilla ostamassa jotain kotiaviemisiä, eikös suomalaiset saa tuua kotimaahansa mausteita? On niin outoo kun täällä on paljon australialaisia, jotka ei periaatteessa saa tuua mitään, mihin olis voinu kätkeytyä jotain bakteereja, jotka vois vahingoittaa Australian ekosysteemiä.
Ja Turkish Delightteja pitää käyä ostamassa!!! Hyviä sellasia, ei niitä pahoja mitä syötiin meillä, Miia.......
Lähtölaskenta alkakoon!
En voi uskoo miten nopeesti on kolme viikkoo menny. Herranenaika, sehän on vaan viikkoo vaille kuukaus, mutta loppujenlopuks, ei sekään mitenkään pitkä aika ole. Suomessa on varmaan kerenny tapahtuu kaikenlaista, ja oon ihan ulkona kaikesta kun tuun takasin hah. Mutta niinpä on täälläkin tapahtunu. En mä voi olettaa, että elämä pystähtyis Suomessa siks aikaa kun oon poissa. Hauskaa vaan kuulla teiltäkin sitten tarinoita kuluneista viikoista.
On mulla kyllä vähän ikävä Suomeenkin. En mä ole vielä valmis tänne jäämään, vaikka nää kovasti haluaiskin "Laura you know, we can arrange that." Varsinkin näinä viimesinä päivinä toivois vaan, että olis jo Suomessa, koska en taas haluu käydä läpi sitä lähtemisen vaikeutta.. No vielä tää päivä ja huomenna check-out klo 10.30, ja sitten vaan ootellaan kyytiä lentokentälle, jonka jälkeen ootellaan lentoa, jonka jälkeen laskeudutaan Budapestiin, jonka jälkeen ootellaan jatkolentoa, jonka jälkeen ootellaan laukkuja, jonka jälkeen ajetaan takas Jyväskylään, jonka jälkeen nukutaan ehkä hyvällä tuurilla noin puolenyön aikaan omassa sängyssä.
Olipa hirveetä käydä tuo läpi mielessä ja tajuta että niin, 48 tunnin päästä oon taas Suomessa.
Eilen kävin TAAS Taksimissa, ettimässä yhtiä hienoja housuja, mitä oon täällä nähny tosi monella, en oo varma oonko Suomessa törmänny niihin, mut ne on maailman mukavimmat housut, jotain kevyttä lennokasta materiaalia, vähän pussit, mut ei liian pussit, eikä mitkään haaremihousut ja ihanan värikkäät = täydelliset kesähousut. EN KUITENKAAN löytäny enään niitä mistään, kun alet on ollu jo aika kauan, joten kaikki parhaat on varmasti kuorittu päältä pois, joten päädyin ostamaan Mangosta vähän samanmalliset mutta ihan perus beessin väriset mukavahousut. Niitten lähtöhinta oli 92TL mutta outletissä niitten hinta oli pudonnu 12 liiraan, ihan hyvä ale.
Ratikkamatkat oli kans mielenkiintosii. Oon yleensä aina kävelly Karaköystä Istiklalille, mutta tällä kertaa olin saanu tarpeekseni kävelemisestä ja matkustin Kabataşiin asti ja menin sieltä käsin maanalasella Taksim-aukiolle. Eka ratikkamatka meni ihan normaalisti, mutta kun pääsin sinne maanalaseen, huomasin keski-ikäsen bisnesmiehen tuijottavan mua todella häiritsevästi. Sen eteen meni seisomaan joku tyyppi mutta aina kun mulla oli mahdollisuus vähän vilkasta sinne kohti, näin miten se tuijotti mua. En tiiä oliko ne himokkaat silmät, vai haluan tappaa sut -silmät, mutta häiritsevät kuitenkin..
Takasin tullessa ratikka oli tosi täyteen ahdattu, ja tiedostan kyllä että sillon joutuu olee kokoajan kosketuksissa muihin matkustajiin, eikä se mua häiritse. However, tunnistan kyllä jos viiskymppisen äijän käsi on mun pyllyllä, ja vaikka yritän kääntyä ympäri tai mennä kauemmas siitä niin se ei luovuta. Mmmmmm mukavaaaaaaa, onneks mun pysäkki oli suht nopeesti kohdalla.
Pakkasin tänään suurimman osan kamoista, ettei tarvi huomenna aamulla kiirehtiä niin paljon. Tänään ehkä käyn vielä maustebasaarilla ostamassa jotain kotiaviemisiä, eikös suomalaiset saa tuua kotimaahansa mausteita? On niin outoo kun täällä on paljon australialaisia, jotka ei periaatteessa saa tuua mitään, mihin olis voinu kätkeytyä jotain bakteereja, jotka vois vahingoittaa Australian ekosysteemiä.
Ja Turkish Delightteja pitää käyä ostamassa!!! Hyviä sellasia, ei niitä pahoja mitä syötiin meillä, Miia.......
Lähtölaskenta alkakoon!
tiistai 12. heinäkuuta 2011
RAGEJAKATtoterassit
Oonkin odottanut jo hetken, että milloin tää fiilis tulee, mutta aika hyvin kestin 2 ja puol viikkoa ilman suurempia turkki-rageja, mutta tänään oli kyllä sellanen päivä, että on pakko vähän vaahdota.
Kaikki luultavasti lähti siitä, että olin niin väsynyt, että vähän kaikki ärsytti ilman mitään syytä. Lähdin aamupäivällä käymään Basilica Cisternissä, ja olin kävelemässä puiston halki sitä kohti, kun joku vanha äijä tuli mun viereen ja sano "YES YES BASILICA CISTERN OVER THERE, THAT SMALL BUILDING :)))" vaikka näin sen kyllä ja tiesin mihin olin menossa. Kiitin kuitenkin kohteliaasti, ja olin jatkamassa, kun se pysäytti mut ja rupes kyselee turhuuksiaaaaa eli mistä tuut, kauan oot ollu, tykkäätkö Istanbulista, JOO MULLA ONKAVERI ASUU SUOMESSA SE SANO ETTÄ bla bla bla, ja kaiken sen jauhamisen jälkeen "yllättävä" käänne: hei mun kauppa on ihan tossa kato tuolla näätkö tuu mun kanssa NYT sinne niin tarjoon sulle kahvit, EI TARVI OSTAA MITÄÄN :-----) Ja sille ei riittäny, että kerran sanoin, ei kiitos meen nyt ihan vaan tonne cisterniin
"You don't wanna experience the Turkish hospitality :OO:O:OO:O"
"I think I've experienced that enough already......."
Ja kun karkasin siitä tilanteesta, se ei enään onneks jääny huutelee mitään.
Oon melko varma, että kuulin tänään ihan yhtä paljon kommentteja ja tyrkytyksiä, kun aikaisempinakin päivinä, mutta tänään olin niin väsynyt, että alko vaan ärsyttää, ja annoin sen näkyä, mikä on virheeeeeeeeee. Sääntö numero yksi: älä näytä tunteita. Hetken ajan oikeasti vihasin olla täällä. Kävin mielessäni keskustelua jonkun teidän kanssa, jossa sanoin, että ompa mukava olla, kun kokoajan joku ei tuijota, huutele, tai tyrkytä jotain. Ja ei - en ollu pukeutunu mitenkään mauttomasti, vaan mahdollisimman epäprovokatiivisesti, mutta näille riittää se et ne näkee naamasta, ettei oo paikallinen ja sitten alkaa "Hey lady, hey gorgeous, how are you, are you lost ;);));))". Yleensä ignoraan vaan kaiken ja en ees kuule puoliakaan mitä ne sanoo, mutta kuten sanottu: väsyneenä yksin käveleminen täällä ei oo fiksuin idea. Tarkotus oli siis ostaa vielä viimesimmät basaari-asiat, mutta vierailu Grand Bazaarilla jäi tälläkertaa lyhyeen kun piti päästä pois sieltä. JA HAHA näin äsken kun tulin toiselta ulkoilureissulta takasin, sen saman äijän, joka vikitteli mua ekana päivänä, kävelemässä jonkun kauniin turisti-naisen rinnalla ja näin siitä naisesta, että se ei olis halunnu olla siinä tilanteessa, mutta se liimatukkaällötys vaan seuras sitä ja yritti jutella muka mukavia. Yhhhhhh get a life. Poor girl.
Menin siis takasin hostellille ja nukuin pari tuntia ärsytystä ja väsymystä pois, ja kun heräsin, olo oli jo parempi ja tajusin miten typerää oli provosoitua joistain mitättömistä turisti-naisiin kohdistuvista lätinöistä ja lähin yrittää uudestaan. Löysinkin aika pian kaikki mitä tarvitsin, ja myyjät oli itseasiassa ihan mukavia tällä kertaa. Mutta oon silti ihan onnellinen, ettei tarvi enää (välttämättä) mennä sinne (lue: yksin!) hahah.
Tänään myös tein sen: kävin yksin syömässä.
Kävellessäni täällä, ohitan todella usein yhden ravintolan, jossa on hauskan näkönen sisäänheittäjä, joka jo tunnistaa mut ja joka kerta kun kävelen ohi, moikkaan sitä. Se ei oo ikinä yrittäny tyrkyttää mulle mitään, mutta joka kerta kysyy, että josko sillä kertaa olisin tarpeeks nälkänen tulee sinne, nälkänen siis sanan oikeassa merkityksessä. Tänään taas kävelin siitä, ja nähtiin toisemme jo kaukaa, mutta sen kohdalla heitettiin vaan YLÄ_fEMMAT ja jatkoin matkaa. En kerenny hirveen pitkälle kävellä, kun ajattelin että what the heck en oo syöny tänään vielä, tää on älytöntä, käännyin ympäri, menin sen luo ja sanoin
"Okay, show me what you got. You've been so patient that I should give you a change."
Ja voi miten ilonen se oli! Se sai myös mut iloseks, koska se tyyppi teki mun yksinulkonasyömishaasteesta paljon helpomman. Se johdatti mut niiden kattoterassille, ja that's it. Edelleen se tuntu oudolta, ja yritin keksiä jotain tekemistä, etten näyttäis typerältä yksinäiseltä syömäriltä, ja onnekseni mulla oli kynä ja paperia mukana joten kirjottelin tätä blogia paperille haha.
Siinä on muuten lisää asioita mitä rakastan Turkissa: kattoterassit. Katutaso-perspektiivistä monet ravintolat voi näyttää pieniltä ja ahtailta, mutta usein ne jatkuukin ylöspäin. Ja monissa, jos ei kattoterassia oo, niin parvekkeita ainakin. Oispa Suomessakin enempi kattoterasseja! Se, että näkymä kattoterassilta ei oo niin hulppee aina, ei mua haittaa, mutta se että saa istua rauhassa kaiken sen alhaalla vallitsevan kaaoksen yläpuolella, on niin rentouttava ja rauhottava tunne, ettei toista. Lisäks rakastan tarkkailla sitä vilinää, mitä jalan kulkevat ihmiset, autoruuhkat, kauppiaat ja sisäänheittäjät aiheuttaa. On kiva laskee kuinka monta kertaa ratikka kulkee tunnissa suuntaan tai toiseen. On kiva huomata, että ränsistyneiden rakennusten keskeltä kohoaa rapistunut kerrostalo, jonka seinässä lukee kuluneessa taulussa HOTEL ISTIKLAL, ja tajuta, ettei olla lähelläkään kyseistä katua. On hauska huomata kuinka joku, jostain vielä korkeampaa, osoittelee punasella laser-kynällä kadulla valkoisessa univormussaan seisoskelevaa kebap-miestä. Ja se tuuli. Mikään ei tunnu paremmalta hikisen päivän jälkeen kun viilentävä merituuli ja jääkylmä vesi. Vettä oppii arvostamaan täällä kyllä ihan uudella tavalla, miten hyvän makusta se onkaan!
Naureskelin tänään mielessäni sille, miten koko Turkki on oikeasti yhtä isoo "FUCK THA POLICE"-lausetta. Jopa poliisit ite. Esimerkkejä ei oo pelkästään järjetön liikenne, ja häikäilemätön liikennesääntöjen rikkominen poliisien ajaessa vierellä, mutta sekin, että hahahhah naurattaa jo nyt. Täällä on joka paikassa Sigara İçmek Yasaktır -kylttejä, eli tupakointi kielletty -kylttejä, ja sakkoo "saa" yleensä noin 60TL jos uhmaa kyseistä kieltoa, mutta FUCK THA POLICE, eihän nää täällä välitä tippaakaan. Oon tainnu pari kertaa nähä poliisienkin röökaamassa kyseisten kylttien vieressä. Lieneekö tämäkin tupakoinnin vähennysyritys liittyvä EU:n jäsenmaaksi pyrkimiseen.
Tässä vielä Basilica Cisternistä jotain kuvamateriaalia (mikä ei oo tosiaankaan mitään maailmanluokkaa koska en jaksanu ruveta hifistelemään siinä ärsytyksessä:
Kaikki luultavasti lähti siitä, että olin niin väsynyt, että vähän kaikki ärsytti ilman mitään syytä. Lähdin aamupäivällä käymään Basilica Cisternissä, ja olin kävelemässä puiston halki sitä kohti, kun joku vanha äijä tuli mun viereen ja sano "YES YES BASILICA CISTERN OVER THERE, THAT SMALL BUILDING :)))" vaikka näin sen kyllä ja tiesin mihin olin menossa. Kiitin kuitenkin kohteliaasti, ja olin jatkamassa, kun se pysäytti mut ja rupes kyselee turhuuksiaaaaa eli mistä tuut, kauan oot ollu, tykkäätkö Istanbulista, JOO MULLA ONKAVERI ASUU SUOMESSA SE SANO ETTÄ bla bla bla, ja kaiken sen jauhamisen jälkeen "yllättävä" käänne: hei mun kauppa on ihan tossa kato tuolla näätkö tuu mun kanssa NYT sinne niin tarjoon sulle kahvit, EI TARVI OSTAA MITÄÄN :-----) Ja sille ei riittäny, että kerran sanoin, ei kiitos meen nyt ihan vaan tonne cisterniin
"You don't wanna experience the Turkish hospitality :OO:O:OO:O"
"I think I've experienced that enough already......."
Ja kun karkasin siitä tilanteesta, se ei enään onneks jääny huutelee mitään.
Oon melko varma, että kuulin tänään ihan yhtä paljon kommentteja ja tyrkytyksiä, kun aikaisempinakin päivinä, mutta tänään olin niin väsynyt, että alko vaan ärsyttää, ja annoin sen näkyä, mikä on virheeeeeeeeee. Sääntö numero yksi: älä näytä tunteita. Hetken ajan oikeasti vihasin olla täällä. Kävin mielessäni keskustelua jonkun teidän kanssa, jossa sanoin, että ompa mukava olla, kun kokoajan joku ei tuijota, huutele, tai tyrkytä jotain. Ja ei - en ollu pukeutunu mitenkään mauttomasti, vaan mahdollisimman epäprovokatiivisesti, mutta näille riittää se et ne näkee naamasta, ettei oo paikallinen ja sitten alkaa "Hey lady, hey gorgeous, how are you, are you lost ;);));))". Yleensä ignoraan vaan kaiken ja en ees kuule puoliakaan mitä ne sanoo, mutta kuten sanottu: väsyneenä yksin käveleminen täällä ei oo fiksuin idea. Tarkotus oli siis ostaa vielä viimesimmät basaari-asiat, mutta vierailu Grand Bazaarilla jäi tälläkertaa lyhyeen kun piti päästä pois sieltä. JA HAHA näin äsken kun tulin toiselta ulkoilureissulta takasin, sen saman äijän, joka vikitteli mua ekana päivänä, kävelemässä jonkun kauniin turisti-naisen rinnalla ja näin siitä naisesta, että se ei olis halunnu olla siinä tilanteessa, mutta se liimatukkaällötys vaan seuras sitä ja yritti jutella muka mukavia. Yhhhhhh get a life. Poor girl.
Menin siis takasin hostellille ja nukuin pari tuntia ärsytystä ja väsymystä pois, ja kun heräsin, olo oli jo parempi ja tajusin miten typerää oli provosoitua joistain mitättömistä turisti-naisiin kohdistuvista lätinöistä ja lähin yrittää uudestaan. Löysinkin aika pian kaikki mitä tarvitsin, ja myyjät oli itseasiassa ihan mukavia tällä kertaa. Mutta oon silti ihan onnellinen, ettei tarvi enää (välttämättä) mennä sinne (lue: yksin!) hahah.
Tänään myös tein sen: kävin yksin syömässä.
Kävellessäni täällä, ohitan todella usein yhden ravintolan, jossa on hauskan näkönen sisäänheittäjä, joka jo tunnistaa mut ja joka kerta kun kävelen ohi, moikkaan sitä. Se ei oo ikinä yrittäny tyrkyttää mulle mitään, mutta joka kerta kysyy, että josko sillä kertaa olisin tarpeeks nälkänen tulee sinne, nälkänen siis sanan oikeassa merkityksessä. Tänään taas kävelin siitä, ja nähtiin toisemme jo kaukaa, mutta sen kohdalla heitettiin vaan YLÄ_fEMMAT ja jatkoin matkaa. En kerenny hirveen pitkälle kävellä, kun ajattelin että what the heck en oo syöny tänään vielä, tää on älytöntä, käännyin ympäri, menin sen luo ja sanoin
"Okay, show me what you got. You've been so patient that I should give you a change."
Ja voi miten ilonen se oli! Se sai myös mut iloseks, koska se tyyppi teki mun yksinulkonasyömishaasteesta paljon helpomman. Se johdatti mut niiden kattoterassille, ja that's it. Edelleen se tuntu oudolta, ja yritin keksiä jotain tekemistä, etten näyttäis typerältä yksinäiseltä syömäriltä, ja onnekseni mulla oli kynä ja paperia mukana joten kirjottelin tätä blogia paperille haha.
Siinä on muuten lisää asioita mitä rakastan Turkissa: kattoterassit. Katutaso-perspektiivistä monet ravintolat voi näyttää pieniltä ja ahtailta, mutta usein ne jatkuukin ylöspäin. Ja monissa, jos ei kattoterassia oo, niin parvekkeita ainakin. Oispa Suomessakin enempi kattoterasseja! Se, että näkymä kattoterassilta ei oo niin hulppee aina, ei mua haittaa, mutta se että saa istua rauhassa kaiken sen alhaalla vallitsevan kaaoksen yläpuolella, on niin rentouttava ja rauhottava tunne, ettei toista. Lisäks rakastan tarkkailla sitä vilinää, mitä jalan kulkevat ihmiset, autoruuhkat, kauppiaat ja sisäänheittäjät aiheuttaa. On kiva laskee kuinka monta kertaa ratikka kulkee tunnissa suuntaan tai toiseen. On kiva huomata, että ränsistyneiden rakennusten keskeltä kohoaa rapistunut kerrostalo, jonka seinässä lukee kuluneessa taulussa HOTEL ISTIKLAL, ja tajuta, ettei olla lähelläkään kyseistä katua. On hauska huomata kuinka joku, jostain vielä korkeampaa, osoittelee punasella laser-kynällä kadulla valkoisessa univormussaan seisoskelevaa kebap-miestä. Ja se tuuli. Mikään ei tunnu paremmalta hikisen päivän jälkeen kun viilentävä merituuli ja jääkylmä vesi. Vettä oppii arvostamaan täällä kyllä ihan uudella tavalla, miten hyvän makusta se onkaan!
Tässä vielä Basilica Cisternistä jotain kuvamateriaalia (mikä ei oo tosiaankaan mitään maailmanluokkaa koska en jaksanu ruveta hifistelemään siinä ärsytyksessä:
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Salam aleikum!
Arvatkaa mitä: mä en tehny eilen mitääääääääääääään! Tai ainakaan melkein mitään. Heräsin aamulla niin väsyneenä, etten oo hetkeen ollu. Edellinen yö kun kului keskustellessa Ilknurin (our night shift guy) kanssa naisista, ja heidän (meidän) tavastaan käyttäytyä............... Kysykää lisää jos bulgarialaisen ystäväni mielipiteet kiinnostaa enempi :) Anyhoo, lähdettiin aamupäivällä kävelylle Ilknurin kanssa, koska sen piti tehdä jotain ja syödä ennen kun pysty menee nukkuun. Kävin samalla postittamassa pari korttia, ja vein ne johonkin todella epäilyttävän näköseen paikkaan missä luki kyllä post office, mutta saas nähä meneekö ikinä perille haha.
Mähän en ole tunnetusti mikään himoshoppaaja, mutta nyt annan kuitenkin kaikille vaatteista kiinnostuneille pienen menovinkin: jos ootte tulossa Istanbuliin ja haluutte halpoja, mutta hyviä vaatteita, this is the place to be. Kun kävelee Taksim-aukiolta päin pitkin Istiklalia, jossain vaiheessa oikeella puolella näkyy kenkäkauppa Fashion Republic ja samaisen kaupan kohdalta oikealle jatkuu kuja, jonne kurkistaessa näyttää siltä, että se on vaan täynnä niitä tavallisia feikkiriepuja, mitä myydään basaareilla, mutta EI! Koko kuja on vähänniinkun iso kirpputori, mutta kaikki on uusia vaatteita, jotka ei vaan kelpaa myytäväks enää 'oikeissa' kaupoissa, koska niissä on joko jotain pieniä vikoja, tai sitten ne on vaan vanhaa mallistoa, joka on otettu jo pois alestakin. Suurin osa vaatteista on 5-10TL ja sieltä siis löytää sellasia vaatteita mitä löytäisit +20TL hinnalla jostain merkkiliikkeestä. Kannattaa kuitenkin kattoo tarkkaan vaate läpi, ennenkun sen ostaa, koska niissä saattaa nimenomaan niitä pieniä reikiä tai ratkeamia saumoissa, mutta suurin osa on ihan hyväkuntoisia vaatteita. Eikä ne vaatteet rajotu vaan siihen kujaan, vaan sen varrella on myös liikkeitä, joiden sisälle pääsee, ja joita pitkin pääsee alakerroksiin, josta löytyy vaan enempi ja enempi tavaraa, joten jos vaatteet on sun juttu, niin käy ehdottomasti tsekkaamassa ensin tää paikka, ja sitten vasta isot, kalliit (tai kalliimmat) merkkiliikkeet! Ainiin, eikä kukaan yrittänykkään tyrkyttää mitään!
On hämmästyttävää, miten isossa kaupungissa on helppo kävellä koko päivän tajuamatta miten paljon on oikeasti kävellytkään. Otin taas ratikan Karaköyn asemalle, ja kävelin siitä Istiklalille ja koko päivän kävelin sitä pitkin, jonka jälkeen lähdin vaan kävelemään johonkin suuntaan, ihan vaan kaupungintutkimismielessä. Hetken päästä päädyinkin satamaan, josta jatkoin kävelyä sillan yli takaisin vanhalle puolelle, josta jatkoin Sultanahmetiin, Grand Bazaarin läpi, ja sieltä takasin hostellille. Yhteensä kävelin varmasti sen about neljä tuntia, kertaakaan istumatta mihinkään. Jalka- ja selkäsäryt on siis ollu tuttua huttua viime päivinä.. JA MUUTEN, jos joku on kiinnostunu treenaamaan reisi- ja pakaralihaksia niin tervetuloo tänne vaan. Ei tarvi miettiikkään mitään salikortteja, kun pari kertaa jauhaa näiden naurettavan jyrkkien mäkien portaita ylös ja alas niin takaan, että alkaa jo näkyä vaikutukset!
Kävellessäni rauhassa kadulla, joku mies käveli mun viereen ja kysyi
"Where are you from ;));););)"
"Finland......"
"What are you doing?"
"Walking?"
"Together walking :---------)?"
"No, alone?!??"
ja se ONNEKS jätti mut siinä vaiheessa rauhaan, mutta ihan oikeesti.......... kuinka epätoivosia voi miehet täällä välillä olla.
Topic change: diagnosoin ittelleni yhden sortin syömishäiriön. Nimittäin yksin ulkona syömisen pelko (pelko on vähän voimakas sana ehkä, mutta eniveis). Oon aina tiedostanu sen, että mun on todella vaikee mennä yksin minnekkään ravintolaan tai edes pikaruokalaan syömään, tarvin aina jonkun seuralaisen. Mistä se johtuu, en tiedä, mutta tänäänkin, jo sillon kun lähdin liikkeelle klo 12, mulla oli ihan hirveä nälkä ja mietin koko päivän, että nyt pitäs syödä jotain, mutta joka kerta kun olin menossa johonkin ruokapaikkaan, kävelin vaan ohi. Suunnittelin kokoajan mielessäni, mitä voisin syyä ja mihin paikkaan mennä, mutta kun se tietty ravintola oli kohdalla, kävelin vaan ohi ja ajattelin etten pysty menee sisään yksin, kyllä mä selviin vielä hetken syömättä. Eikä tää oo vaan täällä, vaan Suomessa ihan sama ongelma. Tajuttoman ärsyttävää ja typerää, mutta se on mun ongelma, josta pitää ilmeisesti pikkuhiljaa päästä eroon.. Onneks hostellille päästyäni Orhan oli juuri alottamassa ruokataukoa ja se pyys mut seuraks niin sain taas ilmasen ruuan hohhoh.
Tajusin tänään, et mun pitäs ehkä pikkuhiljaa tuhlata rahaa johonkin, koska vaihdoin perjantaina kaikki loputkin käteiset liiroiksi, enkä ajatellu sen enempää, että en ehkä tuu käyttää niitä kaikkia. Voin tietenki vaihtaa ne takas euroiksikin, mutta näää, we'll see! En tajuu miten oon pärjänny niin vähällä rahalla täällä. En oo tietenkään ostellu nyt niiiiin paljon mitään ylimäärästä, mutta luulis silti, että ulkomailla menis kolmessa viikossa se joku about 300€ mutta ei näköjään haha. Tosin oon kyllä aika hyvin eläny pummilla, mutta en tahallani, koska täällä on kunnia-asia jos pystyy tarjoomaan esim. ruuat vieraalle. Ja aina kun yritän tyrkyttää omia rahojani, niin "eeii kun mä maksan". Eilenkin kun käytiin hakemassa ruokaa Vahapin kanssa vastapäisestä ravintolasta, ne ei suostunu ottaa penniäkään rahaa vastaan, koska täällä on yleistä myös naapurilojaalius, ja naapureita ei veloteta (ei tosin koske aina ihan kaikkia), mutta jos on vähänkään paremmat välit, niin usein pääsee ihan ilmasekskin.
How cool is that?!
Mähän en ole tunnetusti mikään himoshoppaaja, mutta nyt annan kuitenkin kaikille vaatteista kiinnostuneille pienen menovinkin: jos ootte tulossa Istanbuliin ja haluutte halpoja, mutta hyviä vaatteita, this is the place to be. Kun kävelee Taksim-aukiolta päin pitkin Istiklalia, jossain vaiheessa oikeella puolella näkyy kenkäkauppa Fashion Republic ja samaisen kaupan kohdalta oikealle jatkuu kuja, jonne kurkistaessa näyttää siltä, että se on vaan täynnä niitä tavallisia feikkiriepuja, mitä myydään basaareilla, mutta EI! Koko kuja on vähänniinkun iso kirpputori, mutta kaikki on uusia vaatteita, jotka ei vaan kelpaa myytäväks enää 'oikeissa' kaupoissa, koska niissä on joko jotain pieniä vikoja, tai sitten ne on vaan vanhaa mallistoa, joka on otettu jo pois alestakin. Suurin osa vaatteista on 5-10TL ja sieltä siis löytää sellasia vaatteita mitä löytäisit +20TL hinnalla jostain merkkiliikkeestä. Kannattaa kuitenkin kattoo tarkkaan vaate läpi, ennenkun sen ostaa, koska niissä saattaa nimenomaan niitä pieniä reikiä tai ratkeamia saumoissa, mutta suurin osa on ihan hyväkuntoisia vaatteita. Eikä ne vaatteet rajotu vaan siihen kujaan, vaan sen varrella on myös liikkeitä, joiden sisälle pääsee, ja joita pitkin pääsee alakerroksiin, josta löytyy vaan enempi ja enempi tavaraa, joten jos vaatteet on sun juttu, niin käy ehdottomasti tsekkaamassa ensin tää paikka, ja sitten vasta isot, kalliit (tai kalliimmat) merkkiliikkeet! Ainiin, eikä kukaan yrittänykkään tyrkyttää mitään!
On hämmästyttävää, miten isossa kaupungissa on helppo kävellä koko päivän tajuamatta miten paljon on oikeasti kävellytkään. Otin taas ratikan Karaköyn asemalle, ja kävelin siitä Istiklalille ja koko päivän kävelin sitä pitkin, jonka jälkeen lähdin vaan kävelemään johonkin suuntaan, ihan vaan kaupungintutkimismielessä. Hetken päästä päädyinkin satamaan, josta jatkoin kävelyä sillan yli takaisin vanhalle puolelle, josta jatkoin Sultanahmetiin, Grand Bazaarin läpi, ja sieltä takasin hostellille. Yhteensä kävelin varmasti sen about neljä tuntia, kertaakaan istumatta mihinkään. Jalka- ja selkäsäryt on siis ollu tuttua huttua viime päivinä.. JA MUUTEN, jos joku on kiinnostunu treenaamaan reisi- ja pakaralihaksia niin tervetuloo tänne vaan. Ei tarvi miettiikkään mitään salikortteja, kun pari kertaa jauhaa näiden naurettavan jyrkkien mäkien portaita ylös ja alas niin takaan, että alkaa jo näkyä vaikutukset!
Kävellessäni rauhassa kadulla, joku mies käveli mun viereen ja kysyi
"Where are you from ;));););)"
"Finland......"
"What are you doing?"
"Walking?"
"Together walking :---------)?"
"No, alone?!??"
ja se ONNEKS jätti mut siinä vaiheessa rauhaan, mutta ihan oikeesti.......... kuinka epätoivosia voi miehet täällä välillä olla.
Topic change: diagnosoin ittelleni yhden sortin syömishäiriön. Nimittäin yksin ulkona syömisen pelko (pelko on vähän voimakas sana ehkä, mutta eniveis). Oon aina tiedostanu sen, että mun on todella vaikee mennä yksin minnekkään ravintolaan tai edes pikaruokalaan syömään, tarvin aina jonkun seuralaisen. Mistä se johtuu, en tiedä, mutta tänäänkin, jo sillon kun lähdin liikkeelle klo 12, mulla oli ihan hirveä nälkä ja mietin koko päivän, että nyt pitäs syödä jotain, mutta joka kerta kun olin menossa johonkin ruokapaikkaan, kävelin vaan ohi. Suunnittelin kokoajan mielessäni, mitä voisin syyä ja mihin paikkaan mennä, mutta kun se tietty ravintola oli kohdalla, kävelin vaan ohi ja ajattelin etten pysty menee sisään yksin, kyllä mä selviin vielä hetken syömättä. Eikä tää oo vaan täällä, vaan Suomessa ihan sama ongelma. Tajuttoman ärsyttävää ja typerää, mutta se on mun ongelma, josta pitää ilmeisesti pikkuhiljaa päästä eroon.. Onneks hostellille päästyäni Orhan oli juuri alottamassa ruokataukoa ja se pyys mut seuraks niin sain taas ilmasen ruuan hohhoh.
Tajusin tänään, et mun pitäs ehkä pikkuhiljaa tuhlata rahaa johonkin, koska vaihdoin perjantaina kaikki loputkin käteiset liiroiksi, enkä ajatellu sen enempää, että en ehkä tuu käyttää niitä kaikkia. Voin tietenki vaihtaa ne takas euroiksikin, mutta näää, we'll see! En tajuu miten oon pärjänny niin vähällä rahalla täällä. En oo tietenkään ostellu nyt niiiiin paljon mitään ylimäärästä, mutta luulis silti, että ulkomailla menis kolmessa viikossa se joku about 300€ mutta ei näköjään haha. Tosin oon kyllä aika hyvin eläny pummilla, mutta en tahallani, koska täällä on kunnia-asia jos pystyy tarjoomaan esim. ruuat vieraalle. Ja aina kun yritän tyrkyttää omia rahojani, niin "eeii kun mä maksan". Eilenkin kun käytiin hakemassa ruokaa Vahapin kanssa vastapäisestä ravintolasta, ne ei suostunu ottaa penniäkään rahaa vastaan, koska täällä on yleistä myös naapurilojaalius, ja naapureita ei veloteta (ei tosin koske aina ihan kaikkia), mutta jos on vähänkään paremmat välit, niin usein pääsee ihan ilmasekskin.
How cool is that?!
lauantai 9. heinäkuuta 2011
Crossing continents
Tänään, sekunnin murto-osan ajan, luulin kuolevani. Olin kävelemässä hostellille (meinasin kirjottaa kotiin) päin, ja puiston kohdalla päätin oikasta nurmen kautta. Katoin hetken vaan jalkojani ja sitä mihin astun, ja sitten kun nostin katseeni, näin parin metrin päässä miehen, joka osotti asetta suoraan mua kohti.
LOPPU HYVIN KAIKKI HYVIN se oli vaan joku performanssitaiteilija, joka oli pukeutunu ihan ku Matrixin Neo, ja se oli jähmettyny siihen asentoon, missä osotti aseella vaan johonkin tyhjyyteen. Ainiin, sillä oli spiraalilasit päässä?? En jääny kattomaan miten se sen performanssi jatku, mutta siinä se vaan seiso, naama peruslukemilla. Kukaan ei näyttäny hätkähtävänkään siitä, kaikki vaan ihan rauhassa chillaili puistossa ja nautti ilmasta. Mitäs sitten kun se oliski ollu oikee ase, ja oikee ampuja, jAA-A. Menisköhä Suomessa läpi...
Kävin tänään Aasiassa jiaaaa! Vierailin näin ekalla kerralla Üsküdarissa (alkuperänen suunnitelma oli mennä lauttaan joka menee Kadıköy - - - - taivuttakaapa toi nyt sitte....), koska kun olin ostanu lautta-poletin näin vaan että lautta lähtis nyt heti paikalla ja siinä luki Üsküdar, joten ajattelin sitten että no mennään sitten sinne ja joku toinen päivä Kadıköyhyn....... Kadıköyhin???? suomen_kieli.
Aasian puoli on oikeestaan ihan rentouttava verrattuna Eurooppaan. Turisteja ei oo nimeksikään, ja muutenkin meno on jotenkin rauhallisempaa, vaikka eihän siitä liikenteestä ikinä mihinkään pääse. Mulla ei oikeestaan ollu minkäänlaista suunnitelmaa, että mitä mä siellä teen, koska ei ollu mitään hajua mitä siellä on :D Siispä vaan kävelin, seurasin elämän menoa. Kävelin satamasta jonkin matkaa ja päädyin mukavalle puistoalueelle, joka oli ihan meren äärellä, joten +32 asteesta huolimatta, oli todella mukava istahtaa varjoisalle penkille ja nauttia vilposesta kesätuulesta ja vaan olla. Kaiken viimepäivien kävelemisten jälkeen oli vaan ihanaa istuu rauhassa ja tarkkailla paikallisten eloa, vastarannan korkealle kohoavia rakennuksia, Bosporinsalmessa lipuvia lauttoja ja unohtaa kiire ja se, että nyt kun on kaukana kotoa, pitäs muka olla kokoajan kiire tekemään jotain erikoista.
Istuskelun jälkeen lähin kävelee toiseen suuntaan, ja kävin paikallisilla markkinoilla, josta olis tehny mieli ostaa kaikkia ihania hedelmiä ja vihanneksia vaan sen takia et ne näytti niin hyviltä siihen aseteltuina. Kaiken lisäks siellä sai olla ihan rauhassa, ihan toinen juttu kun jossain Grand Bazaarissa, joka johtuu vaan tasan siitä, ettei oo turisteja keitä pitäis huijata ostamaan. En kuitenkaan ostanu mitään, mutta kun kävin ihan perus supermarketissa, Migrosissa, selvisin pelkällä turkilla, jeeeeeee!
Jos jossain on aika ja paikka olla keltasen avobemarin kyydissä, remix-hittien pauhatessa täysillä popeista, keskinopeuden ollessa reippaasti ylinopeuden puolella, niin se on ehottomasti Istanbul. Orhanin veli, ja niiden kaveri, joka on hulluna autoihin, tuli eilen illalla käymään täällä, ja koska oli mun viimenen perjantai-ilta, piti tehä jotain jännääkin jännempää - lähtee ajelulle. Samalla kun se oli äärettömän noloo ja amismaista (mutta mähän oon!), se oli hauskinta mitä oon hetkeen tehny. Voi sitä adrenaliinin määrää! 75% ajasta mua pelotti, että mun elämä päättyy sen keltasen bemmin lentäessä ulos tieltä, törmätessä toiseen autoon tms., mutta sitten taas se kaikki jännitys lisäs hauskuutta koko hommaan. Ah, nopeiden ajoneuvojen kyydissä oleminen ♥
Viikko on jälellä, ja sitten meikäläisen on aika pakata kimpsut ja kampsut ja tulla takasin kotiin. Aika on menny ihan älyttömän nopeesti, paljon nopeemmin kuin kuvittein. Ei kyllä sitten yhtään houkuttelis mennä heti maanantaina takas töihin, mutta ajatus rahasta mun pankkitilillä (=matkustaminen) saa ehkä just ja just tarpeeks motivaatiota mun työskentelyyn. Ja onneks mul on kuitenkin viikonloppu vielä välissä ennen maanantain työpäivää, niin on heti aikaa toipua.
LOPPU HYVIN KAIKKI HYVIN se oli vaan joku performanssitaiteilija, joka oli pukeutunu ihan ku Matrixin Neo, ja se oli jähmettyny siihen asentoon, missä osotti aseella vaan johonkin tyhjyyteen. Ainiin, sillä oli spiraalilasit päässä?? En jääny kattomaan miten se sen performanssi jatku, mutta siinä se vaan seiso, naama peruslukemilla. Kukaan ei näyttäny hätkähtävänkään siitä, kaikki vaan ihan rauhassa chillaili puistossa ja nautti ilmasta. Mitäs sitten kun se oliski ollu oikee ase, ja oikee ampuja, jAA-A. Menisköhä Suomessa läpi...
Kävin tänään Aasiassa jiaaaa! Vierailin näin ekalla kerralla Üsküdarissa (alkuperänen suunnitelma oli mennä lauttaan joka menee Kadıköy - - - - taivuttakaapa toi nyt sitte....), koska kun olin ostanu lautta-poletin näin vaan että lautta lähtis nyt heti paikalla ja siinä luki Üsküdar, joten ajattelin sitten että no mennään sitten sinne ja joku toinen päivä Kadıköyhyn....... Kadıköyhin???? suomen_kieli.
Aasian puoli on oikeestaan ihan rentouttava verrattuna Eurooppaan. Turisteja ei oo nimeksikään, ja muutenkin meno on jotenkin rauhallisempaa, vaikka eihän siitä liikenteestä ikinä mihinkään pääse. Mulla ei oikeestaan ollu minkäänlaista suunnitelmaa, että mitä mä siellä teen, koska ei ollu mitään hajua mitä siellä on :D Siispä vaan kävelin, seurasin elämän menoa. Kävelin satamasta jonkin matkaa ja päädyin mukavalle puistoalueelle, joka oli ihan meren äärellä, joten +32 asteesta huolimatta, oli todella mukava istahtaa varjoisalle penkille ja nauttia vilposesta kesätuulesta ja vaan olla. Kaiken viimepäivien kävelemisten jälkeen oli vaan ihanaa istuu rauhassa ja tarkkailla paikallisten eloa, vastarannan korkealle kohoavia rakennuksia, Bosporinsalmessa lipuvia lauttoja ja unohtaa kiire ja se, että nyt kun on kaukana kotoa, pitäs muka olla kokoajan kiire tekemään jotain erikoista.
Istuskelun jälkeen lähin kävelee toiseen suuntaan, ja kävin paikallisilla markkinoilla, josta olis tehny mieli ostaa kaikkia ihania hedelmiä ja vihanneksia vaan sen takia et ne näytti niin hyviltä siihen aseteltuina. Kaiken lisäks siellä sai olla ihan rauhassa, ihan toinen juttu kun jossain Grand Bazaarissa, joka johtuu vaan tasan siitä, ettei oo turisteja keitä pitäis huijata ostamaan. En kuitenkaan ostanu mitään, mutta kun kävin ihan perus supermarketissa, Migrosissa, selvisin pelkällä turkilla, jeeeeeee!
Jos jossain on aika ja paikka olla keltasen avobemarin kyydissä, remix-hittien pauhatessa täysillä popeista, keskinopeuden ollessa reippaasti ylinopeuden puolella, niin se on ehottomasti Istanbul. Orhanin veli, ja niiden kaveri, joka on hulluna autoihin, tuli eilen illalla käymään täällä, ja koska oli mun viimenen perjantai-ilta, piti tehä jotain jännääkin jännempää - lähtee ajelulle. Samalla kun se oli äärettömän noloo ja amismaista (mutta mähän oon!), se oli hauskinta mitä oon hetkeen tehny. Voi sitä adrenaliinin määrää! 75% ajasta mua pelotti, että mun elämä päättyy sen keltasen bemmin lentäessä ulos tieltä, törmätessä toiseen autoon tms., mutta sitten taas se kaikki jännitys lisäs hauskuutta koko hommaan. Ah, nopeiden ajoneuvojen kyydissä oleminen ♥
Viikko on jälellä, ja sitten meikäläisen on aika pakata kimpsut ja kampsut ja tulla takasin kotiin. Aika on menny ihan älyttömän nopeesti, paljon nopeemmin kuin kuvittein. Ei kyllä sitten yhtään houkuttelis mennä heti maanantaina takas töihin, mutta ajatus rahasta mun pankkitilillä (=matkustaminen) saa ehkä just ja just tarpeeks motivaatiota mun työskentelyyn. Ja onneks mul on kuitenkin viikonloppu vielä välissä ennen maanantain työpäivää, niin on heti aikaa toipua.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Language switch!
Since täällä ei oo ainuttakaan suomalaista, en oo kahteen viikkoon puhunu sanaakaan suomea, ja oon alkanu ajatellakin englanniks, jotta pystyisin vastaamaan nopeammin ja osallistumaan aktiivisemmin keskusteluun. MUTTA TÄNÄÄN tapasin Essin, joka on asunu täällä nyt about 4 kuukautta, ja voitteko kuvitella miten oudolta tuntu puhua suomea pitkästä aikaa. Mietin, että jos se jo kahen viikon puhumattomuuden jälkeen tuntuu oudolta, niin entä sitten kun asuis monta vuotta jossain muualla ja puhuis vaan satunnaisesti puhelimessa jollekkin suomea, haha. And no joke, aluks mulla oli vähän vaikeuksia saada sanoja suusta, koska se kuulosti niin oudolta mun korvaan, ja kesti hetken tajuta, että hei - mun ei tarvikkaan ajatella enää englanniks! Essikin sano, että aina kun se kulkee jossain kaupungilla ja kuulee, että joku puhuu suomea, niin se ryntää juttelemaan niiden kanssa, vaan siks et sais puhuttua äidinkieltä.
Hengailin siis päivän Essin kanssa, käytiin syömässä ja käveltiin vaan ympäriinsä, ja Essi kerto millasta täällä on asua, ja vähän jotain muita juttuja ja sit vaan yleistä jauhamista :D Mitä oon kaivannu tosin!! Varsinkin jauhamista Suomesta, koska kukaan täällä ei oikeen tiiä Suomesta _mitään, joten on tosi vaikee puida jotain asioita kenenkään kanssa haha. Mutta oli todella mukava päivä, KUUMA, mutta mukava.
Myönnän, että oon hehkuttanu ehkä vähän liikaa tätä kaupunkia, koska on täällä niin monet asiat päin prinkkalaa, mutta voitteko väittää, ettei Suomessa olis? En oo yhtään verbaalisesti lahjakas puhumaan politiikasta, eikä tän blogin tarkotus olekaan, joten jätän tän aiheen tähän ja summaan vain: jokaisella maalla on ongelmansa.
ANYHOOOOOOOOOO.O.O-O-O-O-O- oon niin väsynyt, enkä tiiä mitä kirjottaa. Vahap tarjos mulle taas töitä: free walking tour guide! Maksullisia kävelyretkiä nähtävyydeltä toiselle on, mutta ne on reppumatkaajille liian kalliita, ja monet kyselee aina niitä. Mun palkka olis tosin tipit................................................ so like.
Pelottavaa on, että tää alkaa tuntua oikeasti kodilta. Shhht. Puhuttiinkin tästä Essin kanssa; kun muuttaa toiseen maahan, niin vaarana on ettei ikinä oo tyytyväinen. Osa itestä kuitenkin aina kaipaa takas Suomeen, koska siellä on kaikki lapsuusmuistot, ystävät, perhe, mutta samaan aikaan nykyinen elämä on jossain muualla. Aina kaipaa jompaan kumpaan. Hitsi!
Puol kaheksan. Jotain on tehtävä. Tehtävä teille on: ettikää mulle Jyväskylästä turkinopettaja. KTHNXBYE!
Hengailin siis päivän Essin kanssa, käytiin syömässä ja käveltiin vaan ympäriinsä, ja Essi kerto millasta täällä on asua, ja vähän jotain muita juttuja ja sit vaan yleistä jauhamista :D Mitä oon kaivannu tosin!! Varsinkin jauhamista Suomesta, koska kukaan täällä ei oikeen tiiä Suomesta _mitään, joten on tosi vaikee puida jotain asioita kenenkään kanssa haha. Mutta oli todella mukava päivä, KUUMA, mutta mukava.
Myönnän, että oon hehkuttanu ehkä vähän liikaa tätä kaupunkia, koska on täällä niin monet asiat päin prinkkalaa, mutta voitteko väittää, ettei Suomessa olis? En oo yhtään verbaalisesti lahjakas puhumaan politiikasta, eikä tän blogin tarkotus olekaan, joten jätän tän aiheen tähän ja summaan vain: jokaisella maalla on ongelmansa.
ANYHOOOOOOOOOO.O.O-O-O-O-O- oon niin väsynyt, enkä tiiä mitä kirjottaa. Vahap tarjos mulle taas töitä: free walking tour guide! Maksullisia kävelyretkiä nähtävyydeltä toiselle on, mutta ne on reppumatkaajille liian kalliita, ja monet kyselee aina niitä. Mun palkka olis tosin tipit................................................ so like.
Pelottavaa on, että tää alkaa tuntua oikeasti kodilta. Shhht. Puhuttiinkin tästä Essin kanssa; kun muuttaa toiseen maahan, niin vaarana on ettei ikinä oo tyytyväinen. Osa itestä kuitenkin aina kaipaa takas Suomeen, koska siellä on kaikki lapsuusmuistot, ystävät, perhe, mutta samaan aikaan nykyinen elämä on jossain muualla. Aina kaipaa jompaan kumpaan. Hitsi!
Puol kaheksan. Jotain on tehtävä. Tehtävä teille on: ettikää mulle Jyväskylästä turkinopettaja. KTHNXBYE!
torstai 7. heinäkuuta 2011
Dediğinizi anlamadım......
Tää viikko on ollu niin rauhallinen verrattuna viimeviikkoon. Viimeviikolla suoritin kaikki ns. pakolliset turisti-kokemukset, ja nyt on aikaa vaan tutustua syvemmin tähän kaupunkiin. Tosin pari sellasta turistijuttua on vielä tekemättä, mutta ne kerkee sitten joskus..... Ihan kiva kyllä vaan välillä ottaa rauhassa, ettei kiirehdi minnekkään ja leikkii vaan olevansa paikallinen, ja tekevänsä täällä niitä samoja asioita mitä mä tekisin kotona Suomessa.
Eilen pienen lepotuokion ja blogin päivittämisen jälkeen päätin lähteä ihan perinteiselle iltakävelylle. Ajattelin ekaks lähteä Fatihin suuntaan, mutta oli niin myöhä, että päätin jättää sen alueen tutkimisen paremmalle ajalle, ja suuntasin kohti Taksimia. Todella monet varotteli kaikenmaailman keskustelupalstoilla, että naispuolisten henkilöiden tulis välttää yksin liikkumista ulkona ilta-kymmenen jälkeen, varsinkin vanhan kaupungin alueella, mutta minäpä en niistä piitannut vaan pistin napit korviin ja lähdin talsimaan. Eikä muuten häiritty kertaakaan (ja olin ulkona siis 21-23 välisenä aikana). Tietenkin se riippuu ihan sun omasta olemuksesta, yrittääkö miehet lähennellä, mutta oikeesti: minua vähän ärsyttää kun Turkista annetaan sellanen kuva kun sillä - varsinkin tuntuu, että Suomessa - on. Naisten kohtaamaa ahistelua tapahtuu kaikkialla maailmassa, kyllä, myös Turkissa, mutta suurimmaks osaks se on vaan sanallista kiusottelua, eikä johda yhtään mihinkään. Se riippuu susta itsestäs, millä tavalla otat sen. Mulle on toiminu ihan vaan se, että ei vaan näytä minkäänlaisia tunteita, puhdas huomiottajättäminen vaan. Ei sillä, että mua oltas täällä niin paljoo ahdisteltukaan, tais olla se yks ja ainoo kerta sillon alkupäivinä, että se siitä. Tietenkin välillä kuulee, kun perään huudellaan tai jotain muuta, mutta ne voi jättää vaan omaan arvoonsa.
Nala kerto, että sen kaveri oli ollu Turkissa, ja se oli keskeltä katua kaapattu autoon (en tiedä mikä vuorokaudenaika), mutta se oli onnistunu jossain vaiheessa rimpuilemaan ittensä pakoon. Kun Nala oli kertonu lähtevänsä Turkkiin, se sama kaveri oli tietenkin kertonu omat kokemuksensa ja sanonu, ettei itse aio enää ikinä palata tänne. Niin no...
En tosiaankaan vähättele tota tapausta, koska toi on jo tosi vakava, pelottava tilanne, ja väärin, tottakai. Mutta again: sitä tapahtuu kaikkialla. Ihan samallalailla sut voidaan kaapata, tappaa, raiskata, huumata, pahoinpidellä vaikka Suomessa, tai Kanarialla, tai vaikka...... missä vaan! Musta on sääli, että jonkun ihmisen huonojen kokemusten perusteella tehdään omat johtopäätökset siitä, onko joku maa turvallinen olla vai ei. Tai että antaa niiden idiootti-kaappaajien blokata jonkun maan pois sun "listalta". Tarkotus ei oo, että kaikki rakastuis Turkkiin (tai mihinkään muuhunkaan maahan), mutta antakaa mahdollisuus.
Siinä kävellessäni mietin, jos tänne muutan, kuinkahan kauan menis, että paikalliset alkais mieltää mut "paikallisena" eikä ulkomaalaisena, tai vielä pahempaa - turistina. En mä ikinä tuu näyttämään turkkilaiselta (tosin tänään todella moni kauppias alotti keskustelun turkiks..), ja Istanbul on niin jäätävän iso kaupunki, että aina on joku joka ei oo ikinä ennen nähny sua. Onhan tää todella turha aihe mietittäväks, mutta ihan hauska vaan pohdiskella. Ehkä se on osaks se kieli; nää legendaariset "bussissa-joku-paikallinen-puhuu-kakkaa-susta-ja-sitten-vastaat-siihen-täydellisellä-maan-kielellä"-tilanteet. Vaikka ei kielenkään osaaminen tarkota heti sitä, että asuisit kyseisessä maassa.. Noh, enivei!
Päätin hyödyntää iltalenkin ja vaihdoin samalla Kendran antamat 20 Kanadan dollaria liiroiksi, ja kun iskin rahat tiskiin, vieressä ollut turkkilainen mies kysy multa jotain ranskaks, ja kun sanoin sorry ja kerroin etten oo kanadalainen, se lähti vaan menee :D Hauskinta siinä oli se, koska muistan miten Kendra joku kerta sano sitä, miten ärsyttävää on, kun se kertoo olevansa Kanadasta, niin joku heti alkaa puhua ranskaa. Kendrakin puhuu aika hyvin ja ymmärtää, mutta sitä ärsytti se, että heti oletetaan sen osaavan ranskaa.
Kaks tuntia kesti kävellä sinne ja takas. Ei paha.
Musta on tullu vähän jo 'asukas' täällä, enempi kun 'vieras' (koska Agora Guesthouse & Hostel ei ajattele asiakkaitaan asiakkaina, vaan vieraina haha), ja aina kun tänne tulee uusia, jos satun olemaan respan lähellä, mut esitellään aina
a) joo se on asunu täällä jo joulukuusta 2009 asti
b) tää on meiän uus työntekijä (p.s. mulle tarjottiin oikeesti töitä......)
c) laura on ollu täällä jo liian kauan
Sanoinkin, että voi olla että en kestä sitä psyykkistä TUSKAAA minkä tuun 100% varmasti tuntemaan kun joudun lähtee. Vahapin ratkaisu ongelmaan on; myydään mun passi tiskin alta ja ei päästetä mua ulos maasta ja pidennetään mun asumista täällä. Mutta ei, kyllä mä haluun Suomessakin tulla käymään, kiitos vaan kaikki ystävät jotka teette Suomessa olon niin mukavaksi :-----------)♥ Mulla on vaan tunnetusti ongelmia näiden lähtemisten ja palaamisten kanssa. Ärsyy kun ei voi olla monessa paikassa yhtä aikaa!!!!!!!
Tänään otin itteeni niskasta kii ja lähdin OSTOKSILLE! Tälläkertaa ihan "oikeisiin" kauppoihin, ei siis millekkään basaarille. Täällä on alennusmyynnit menossa, joten what the heck, antaa palaa. En ees tienny mitä lähin ettii, mutta sillä periaatteella, mikä näyttää hyvältä ja on reasonable priced. Hyppäsin ratikkaan Sultanahmetista ja matkasin Karaköyn asemalle, josta jatkoin kävellen Istiklalille, koska en jaksanu kikkailla ratikan vaihtamisen kanssa. Ei siitä pitkä matka edes ole, ainoo vaan, että pelkkää jyrkkää ylämäkee +30 asteessa ei oo mikään unelma-alotus shoppailureissulle, muthei, eipäs valiteta nyt turhanpäiväsistä! Löysin loppujenlopuks ale-myynneistä hameen, paidan ja tunikan. Olisin halunnu ostaa sellasen pitkän mekon, joka olis täällä niin käytännöllinen, jos haluu vähän olla siveämpi muslimien silmissä, mutta en löytäny yhtä_kään, plus mul on niin ongelmallinen vartalo sellasta vaatekappaletta ajatellen, että ehkä mun täytyy vaan tyytyä näyttämään vähän enempi säärtä.
Kauppareissu sai mut vaan enempi haluamaan oppia tätä kieltä, koska joka kerta kun joku sano jotain mulle turkiks ja jouduin sanoo 'sorry', mulle tuli huono omatunto siitä, että ne joutuu toistaa kysymyksen eri kielellä - NAURETTAVAA, tuskin se suurinta osaa haittaa yhtään, mutta äh, on niin typerä olo aina sen jälkeen. Ehkä se on myös nimenomaan se turistileima, mitä inhoon, mutta luultavasti tää on vaan mun pään sisällä.
Tää on Nalan viimenen ilta, ja huomenna se lähtee Espanjaan, joten koitetaan keksiä tänään jotain erikoisempaa tekemistä, see ya!
Tää on Nalan viimenen ilta, ja huomenna se lähtee Espanjaan, joten koitetaan keksiä tänään jotain erikoisempaa tekemistä, see ya!
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
"How can I get you to buy something you don't need?"
Mutta tähän alkuun, vihdoinkin niitä myöhässä olevia kuvia.
Tätä voitte kuunnella taustalla:
Blue Mosque
Aya Sofia alias Hagia Sophia
Afiyet olsun!
Nämä siis gözlemeitä. Pinaatti-feta ja jauheliha.
Ja nää on siltä hemmottelureissulta
Lahmacun♥
The most sweetest thing in the world: Baklava
Turkish coffee
Mä oon rakastunu tähän kaupunkiin. Minkäs teet. Yritän kokoajan keksiä mitä mun kantsis opiskella ja haluta tehä työkseni, että voisin muuttaa tänne jossain vaiheessa elämää. Haluun todellakin ensin kiertää monet muutkin maat ja kaupungit, mutta tiiän jo, ettei mikään vaan voi viiä Turkin paikkaa mun sydämestä. Oon kasvanu kiinni tähän maahan (kiitti äiti ja iskä! voitte alkaa jo varautuu). En tiedä teistä, mutta Suomessa mulla tulee sellanen olo, että oon jumissa. Suomi on ihana maa, mutta jos joudun olee yli vuoden putkeen Suomessa, tuntuu, että on kahlittuna johonkin. Liian turvallinen, liian tuttu. Kysymys onkin - jos joskus tänne muutan, tuleeko täälläkin sitten samanlainen paikallaanolon tunne. Sitä ei tiiä kun kokeilemalla. Kaikki aikanaan.
Toinen vierailu Grand Bazaarilla Nalan kanssa oli hieman tuottoisampi, kuin aiempi kerta, sain ostettua kaikki basaarikrääsät ittelleni, huivin, semmosen sairrrraan hienon kulhon ja riipuksen. Basaarimyyjät muuttuu aina vaan mielikuvituksellisemmiksi. Perinteisten "only for you beautiful lady" yms. kommenttien jälkeen oon kuullu jo "Hey Angelina Jolie!", "Charlie's anglels, I'm Charlie ;)", mutta paras ja rehellisin on tuo otsikossakin nähtävä, rehellisyyttäkin rehellisempi myyntislogan. Käänteispsykologiaa ehkä?
Joku toinen päivä täytyy lähtee käymään ihan oikeessa vaatekaupassa, koska multa loppuu vaatteet kesken....... Se siitä viisaasta pakkaamisesta "MÄ OTAN MAHOLLISIMMAN VÄHÄN ETTÄ OSTAN SIT SIELTÄ JOS TARVIIN LISÄÄ :):))" KUN tarviin, pakkasin nimittäin ehkä kuitenki vähän liian vähän heh, eikä jaksa olla kokoajan pesemässä pyykkiä.
Kaikki kehen oon täällä törmänny, on vakuutellu, että sun täytyy syyä edes kerran ihka aito perinteinen Fish Sandwich eli kalavoileipä näin kökösti suomalaisittain. Oikeasti se on vaan valkosen leivän välissä salaattia, sipulia ja grillattu kalafilee, en mee vannomaan mikä kala, mutta valkonen! Kuulostaa yksinkertaselta, ja sitä se onkin, mutta kuka sano ettei yksinkertanen voi olla hyvää?? Juju lienee siinä, että niitä myydään satamassa, ja meren läheisyydessä, ja kala on vastapyydettyä ja tuoretta. Me käytiin hakemassa fish sandwichimme Galata-sillan vieressä kelluvilta paateilta ja hintaa tuli 4 TL per leipä. Äijät grillas kalaa ja valmisti leivät pikavauhdilla keinuvassa paatissa ja ojens välikäden kautta asiakkaalle, vakaalle maalle - ja se aallokko oli muuten välillä aika voimakas. Skillz! Ja niin, oli ERINOMaista.
Mitäs sitten tekis?
Joku toinen päivä täytyy lähtee käymään ihan oikeessa vaatekaupassa, koska multa loppuu vaatteet kesken....... Se siitä viisaasta pakkaamisesta "MÄ OTAN MAHOLLISIMMAN VÄHÄN ETTÄ OSTAN SIT SIELTÄ JOS TARVIIN LISÄÄ :):))" KUN tarviin, pakkasin nimittäin ehkä kuitenki vähän liian vähän heh, eikä jaksa olla kokoajan pesemässä pyykkiä.
Kaikki kehen oon täällä törmänny, on vakuutellu, että sun täytyy syyä edes kerran ihka aito perinteinen Fish Sandwich eli kalavoileipä näin kökösti suomalaisittain. Oikeasti se on vaan valkosen leivän välissä salaattia, sipulia ja grillattu kalafilee, en mee vannomaan mikä kala, mutta valkonen! Kuulostaa yksinkertaselta, ja sitä se onkin, mutta kuka sano ettei yksinkertanen voi olla hyvää?? Juju lienee siinä, että niitä myydään satamassa, ja meren läheisyydessä, ja kala on vastapyydettyä ja tuoretta. Me käytiin hakemassa fish sandwichimme Galata-sillan vieressä kelluvilta paateilta ja hintaa tuli 4 TL per leipä. Äijät grillas kalaa ja valmisti leivät pikavauhdilla keinuvassa paatissa ja ojens välikäden kautta asiakkaalle, vakaalle maalle - ja se aallokko oli muuten välillä aika voimakas. Skillz! Ja niin, oli ERINOMaista.
Mitäs sitten tekis?
Tilaa:
Kommentit (Atom)