Jälkipyykki

Mä oon Suomessa. Outoo.
Se on kyllä pienoinen ihme, kaiken tänään sattuneen jälkeen hahhah.
Mutta ensin torstai-iltaan ja -yöhön.

Mun viimesen illan kunniaks tilattiin PIZZAT DOMINO'S PIZZASTA hahah kuinka laimeeta, mutta hauskaa enivei, jonka jälkeen Orhan ja Vahap päätti viiä mut Taksimiin, viimestä kertaa.

"You have to do something crazy, it's your last night!!!!"

Torstai-illat ei oo ihan niin ruuhkasia Taksimilla, koska suurin osa on töissä vielä perjantaina, mutta ei kuitenkaan ollu ihan kuolluttakaan, eli just sopiva mulle. Istuttiin eka jossain livemusiikkibaarissa, ja mä jopa tunnistin pari biisiä mitä ne soitti, ja pystyin laulaa mukana jipii! Orhan ei viihtyny siellä, kun ei ollu tarpeeks vauhdikasta (...), joten mentiin vastapäätä olevalle clubille ja tanssahdeltiin siihen asti, että oltiin joskus kello neljä tai puol viis takasin hostellilla. It was fun, ja kivaa etten vaan istunu toimettomana viimestä iltaa. Aamuauringon jätin kuitenkin suosiolla välistä, koska tiesin et se tulis olee vaan huono idea (matkustusta ajatellen) ja takais hirvittävän olon aamulla, kun tajuut ettet oo nukkunu yhtään ja edessä on pitkä kotimatka.

Oon aina ajatellu, että oon enempi maalaistyttö, enkä pystyis olee isoissa hulina-kaupungeissa, mutta torstai sai mut tajuamaan, että yks juttu mitä tuun ikävöimään palattuani Suomeen, on se kaaos. Kaaos, joka on melkein koomistakin. Kaikki ne vieriviereen ahdetut rakennukset, kaikki ne miljoonat ihmiset, kaikki ne sadat kuppilat ja baarit jotka soittaa musiikkia toistensa päälle, kaikki se järjetön liikenne, kaaos. Kun kone nous Istanbulista, alas katsoessa hädin tuskin näkee rikkomatonta maata, kaikki on rakennettu täyteen - Suomen yllä leijailessa kaikki näytti niin autiolta, metsää, metsää, metsää, oho tuolla on joku pieni kylä, metsää. Voi kaaos.

Aamupalan ja check-outin jälkeen oli vaan niin epärealistinen ja tyhjä olo, ja pelotti mitä tuleman pitää. Salaa toivoin, että lento olis peruuttu, tai lentokenttäkljetus olis jotenki tosi myöhässä. Kolmessa viikossa kerkee kuitenkin tottua asumaan uudessa paikassa, ja se on melkein sellanen aika, että just kun oot tottunu, pitää taas liikkuu. Mutta life goes on, kukaan ei oo kuollu, ja voin aina palata takasin. Sitäpaitsi, oli mulla vähän ikävä Suomeenkin.

Itkunsekaisten tuntien jälkeen Orhan huus, "LAURA IT'S YOUR SHUTTLE", and thats it. Kaikki tapahtu todella nopeesti ja hyvästelyjen jälkeen huomasin istuvani pakussa matkalla lentokentälle, ja matka todellisuuteen alkoi. Olihan se surullista, mutta kuten sanottu, LIFE GOES ON ja sitä rataa.

Lentokentälle saavuttuani ja ensimmäisen turvatarkastuksen läpäistyäni kävin vähän kiertelemässä terminaalissa, koska mun lennolle ei vielä pystyny tekee lähtöselvitystä. Eikä se ollu niin pelottavan iso edes mitä kaikki sano! Ihan normaalin kokonen minusta.... Kaikki peruspalvelut eli ravintoloita ja tax-freetä JA paikka muslimimiehille rukoilemiseen, jos rukousaika sattui olemaan juuri sillon kun olit lentokentällä. Olin näkevinäni sisäänkäynnin kyseiseen paikkaan, mutta silti - liekö sitten ollut niin täysi - sen huoneen ulkopuolellakin, eli ihan perus käytävällä, oli pari miestä polvillaan.

Kun viimein sain lähtöselvityksen ja passintarkastuksen tehtyä oli aika seikkailla tinitnitntint duty freessä!!!! En oikeesti ostanu ku kaks suklaalevyy, koska yritin vaan viimesistä liiroista eroon. Siirryinkin aika nopeesti portille 205 jonka PITI olla mun lennon portti. Noh, ensinnäkin, lento oli merkattu myöhästyväks 40 minuuttia, joka tarkotti sitä, että oli vähemmän aikaa Budapestissä vaihtaa konetta, mutta kuitenkin tarpeeks. Eli lennon olis pitäny lähteä kello viis. Boarding time oli normaliin aikaan, ja kaikki matkustajat saatiin portille taas kerran turvatarkastuksien ja lipputarkastuksien jälkeen ajoissa. However hetki sen jälkeen kun kaikki matkustajat oli portilla oottamassa koneen lastausta, kuuluu ääni joka kertoo että sori vaan vaihetaanpas porttia, siirrytään portille 206 :):)):) Ja koko homma uusiks haha. Vielä oli kuitenkin aikaa.

Kun oltiin vaihettu porttia, kello lähesty jo uhkaavasti viittä, eikä oltu edes alotettu lastaamaan konetta, joten oli jo melko varmaa ettei kone tulis nousee vielä viideltä. Siinä vaiheessa alko jo vähän kuumottaa, että hitto vieköön jos joudun olee yötä jossain Budapestin lentokentällä, mutta toivoin vielä parasta. Lopulta päästiin koneeseen, mutta kello oli jo puoli kuusi, ja vielä piti oottaa noin 20 minuuttia, että päästiin nousemaan. Kun vihoviimein oltiin ilmassa, monitori näytti, että arvioitu saapumisaika Budapestiin on 18.35 (Unkariin mennessä kelloja siirretään yks tunti taaksepäin), ja seuraava lento lähtis 18.50, eli hehheh aika tiukille vetää.

Voitte vaan kuvitella kun koko lentomatkan kuumotteli, että mitähän sitten jos en kerkee siihen koneeseen, ja jos ite kerkeen niin miten ihmeessä matkatavarat kerkee. Kun viimein laskeuduttiin Budapestiin, kello tais juuri olla jotain puoli seitsemän, ja herättelin vielä toiveita, että kyllä tää tästä. Enkö sitten huomannutkin, että kone ajaa sellaseen paikkaan kentällä, mistä pitää kuljettaa matkustajat bussilla kentälle. Great, eipä ollukkaan kiire! Törmäsin koneesta ulos tunkiessa pariin suomalaiseen, joiden kanssa sitten syöksyttiin ulos bussista haha. Kentän ovista sisään päästyämme meitä oli vastassa lentokenttävirkailija joka huus tosi dramaattisella äänellä "TRANSFERS TO HELSINKI!! A8 A8!!!" Juostiin turvatarkastuksen läpi passintarkastukseen, ja siitä portille ja kyllä, kerettiin. Huhheijakkaa. Kun pääsin istumaan paikalleni, näin että koneen ulkopuolella vielä hääri lastausmiehiä, joten toivoin, josko meidän laukutkin olis kerenny, koska ne kuitenkin alkaa heti koneen pysähdyttyä kiskomaan niitä tavaroita sieltä ulos, ennen kun matkustajat ees pääsee ulos. Sitten jännitettiin koko loppumatka Suomeen asti, että kerkeskö, ja voi sitä helpotuksen määrää kun näin oman laukkuni hihnalla!

Että loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ikävä kyllä on jo nyt Istanbuliin, mutta onneks se oottaa mua siellä seuraavaan kertaan.

Loppusanat
Meikä on nyt taas Suomen rajojen sisäpuolella, joten tää blogi päättyy tältä osin tähän. Kuka tietää, josko tää sais mut kirjottamaan ihan arkielämäblogiakin, mutta sen näkee sitten. Kiitos kaikille, jotka ootte jaksanu olla kiinnostuneita mun matkasta, toivottavasti oli kiva lukea mun välillä todella vaikeaselkoisiakin selostuksia...

Kaikille, jotka suunnittelette lähtevänne matkaamaan, sanon vaan: lähtekää. Ette tuu katumaan sitä, että lähdette, mutta sitä kyllä, jos ette lähde.

Kaikille, jotka suunnittelette lähtevänne Istanbuliin, tai poikkeavanne matkallanne siellä, suosittelen todellakin tätä hostellia Agora Guesthouse & Hostel, jossa itse vietin 21 yötä. Kertokaa, että oon teidän kaveri niin voitte saaha alennusta haha.

Sitten vaan uusia seikkailuja päin, hoşçakal!